Ulko- ja turvallisuuspolitiikka - kahvipöytien kuuma peruna

Tällä hetkellä on tuskin yhtäkään tilaisuutta, jossa ei tavalla tai toisella päädyttäisi keskustelemaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Olipa sitten kyse poliittisten päättäjien tapaamisista, työpaikkojen taukotilakeskusteluista tai ystäväpiirin illanvietosta, keskustelu päätyy tavalla tai toisella tämän teeman äärelle.

Totta puhuen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei kuulu omiin vahvuuksiini poliittisella kentällä ja siksi olen myös ollut melko varovainen ottamaan kantaa siihen liittyviin asioihin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että minulla ei olisi ajatuksia ja mielipiteitä siitä.

Tässä kohtaa vaikuttaa melko selvältä, että Suomen tie vie kohti Natoa. Olen kuunnellut argumentteja puolesta ja vastaan sellaisilta tahoilta, jotka tuntevat tämän kokonaisuuden monin kerroin itseäni paremmin. Olen vakuuttunut siitä, että Suomessa asiaa on harkittu monelta kantilta, eikä tehtävä päätös ole millään tapaa hätiköity.

Kun puhumme siitä, miten helmikuun 24. päivänä kaikki muuttui, puhumme melko etuoikeutetusta asemasta. Vuoden 2014 sota on jo häipynyt mielistämme, vaikka Ukrainassa se on ollut läsnä koko tämän ajan. Venäjän helmikuinen hyökkäys ja erityisesti siviileihin kohdistuneet hyökkäykset veivät kuitenkin sodan seuraavalle tasolle. 

Pakotteita asetettiin jo vuonna 2014, mutta ei yhtä yhtenäisellä ja laajalla rintamalla kuin nyt. Jälkikäteen on helppo pohtia, olisiko pakotteita pitänyt lähteä ajamaan vahvemmin jo tuolloin. Olisiko se muuttanut mitään?

Venäjän toimet ovat tietyllä tapaa saaneet hiljaisen hyväksynnän. Ei kaikki ole tullut yllätyksenä, vaan monia asioita on ennakoitu ja pidetty jopa todennäköisinä, mutta ehkä pohjimmiltaan poliittisessa johdossakaan ei uskottu näin tapahtuvan. Jälkiviisaana on helppo todeta, että uhkaan olisi pitänyt suhtautua vakavammin.

Menneestä voi oppia, mutta tekemättömät valinnat eivät muuta tätä hetkeä. Se mitä nyt voimme tehdä, on vastakkain asettelun sijaan pitää yhtä.