Pari sanaa lähisuhdeväkivallasta

Eilisessä aluevaltuuston kokouksessa käsiteltiin vihreiden tekemää aloitetta lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseksi ja uhrien tukemiseksi Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella. Aloitteessa esitettiin lukuisia toimenpiteitä lähisuhdeväkivallan tunnistamisesta tiedotuskampanjoihin ja moniammatillisesta yhteistyöstä tuen tarjoamiseksi väkivallan tekijöille.

Perussuomalaisten edustaja totesi, että eikö tämän pitäisi olla ensisijaisesti vain poliisiasia – että turhaan laitamme rahaa terveydenhuollon ammattilaisten kouluttamiseen lähisuhdeväkivallan tunnistamiseksi tai uhrien tukemiseen.

Poliisi ei kuitenkaan ratkaise asiaa kuin akuutissa väkivaltatilanteessa. Väkivallan tekijä tarvitsee tukea muuttaakseen toimintaansa ja väkivallan kokija tarvitsee tukea väkivaltaisesta suhteesta irtautumiseen ja väkivaltaisten kokemusten käsittelyyn. Edes lähestymiskielto ei tosiasiassa takaa mitään, kuten monet surulliset esimerkit osoittavat.

Espoossa toimiva Omatila tarjoaa tukea ja neuvontaa lähisuhde- ja perheväkivallan uhreille sekä väkivaltaa käyttäville naisille. Valitettavasti Omatilalla ei tällä hetkellä ole resursseja auttaa koko hyvinvointialueen asukkaita ja toivoisinkin, että tälle saataisiin taakseen laajempi rahoitus, jotta tämä tärkeä tuki olisi saatavilla yhdenvertaisesti koko alueella.

Väkivalta ei ole vain fyysistä. Se voi olla myös henkistä tai taloudellista. Usein se on yhdistelmä näitä. Kunniaväkivalta on oma väkivallan muotonsa, jonka tunnistamiseksi ja siihen puuttumiseksi tarvitaan ehdottomasti lisää koulutusta.

Kuten moni tietää, ensimmäisen askeleen ottaminen on vaikeinta. Se, että päättää lähteä suhteesta – ja myös oikeasti tekee niin. Sillä, että joku osaa kysyä oikeat kysymykset oikeaan aikaan, on iso merkitys. Kuten myös sillä, että kun on tehnyt päätöksen lähteä, saa tukea siihen.

Lähisuhdeväkivalta jää liian usein piiloon. Pidetään siis yhdessä huolta siitä, että jokainen apua tarvitseva saa apua.